Sata parasta kirjaa

Tämä on ikioma henkilökohtainen sadan parhaan kirjan listani, jota rupesin kokoamaan Akateemisen kirjakaupan taannoisen satavuotisjuhlansa yhteydessä kokoaman listan innoittamana.

Kirjat on luetteloitu aakkosellisessa, ei paremmuusjärjestyksessä – paremmuuden mukaista luetteloa en minäkään uskaltaudu yrittämään. Myös kirjojen määrä jää toistaiseksi alle sadan, koska luetteloija on vuodesta toiseen yhtä saamaton.

Jotta akateemiset velvoitteeni tulisivat edes jotenkin täytetyiksi, olen yrittänyt kirjoitella teosten kohdalle lyhyitä perusteluja valinnalleni. Aivan kaikki eivät ole kritiikkini kohteiksi ehtineet.

  1. Ahmatova, Anna: Runoja

    Vuosisadan alkupuolen modernistirunoilijoista Ahmatova taitaa olla ainoa, joka henkiseltä asenteeltaan oli täysi aikuinen – enkä sano tätä vain moittiakseni muita modernisteja. Verratkaapa Ahmatovaa vaikkapa (myös listalta löytyvään) Majakovskiin, joka Ahmatovan rinnalla on kuin pippeliään mittaileva pikkupoika.

  2. Alain-Fournier, Henri: Suuri seikkailu

    Yksi harvoista todella suurista seikkailuista, vaikka suomennosnimi sinänsä onkin mitäänsanomaton (ranskaksi nimi kuuluu Le Grand Meaulnes) – haikean mystinen tarina jostakin toden ja tarun rajavyöhykkeeltä.

  3. Andrejev, Leonid: Juudas Iskariot

    Andrejev on tyyliltään joidenkin mielestä kiusallisen teatraalinen tai yliampuva, mutta ne, jotka ottavat vihjeistä vaarin ja lukevat Iskariotia »bysanttilaisessa» pimeyden ja valon vastakohtaisuuden hengessä, havaitsevat hänen kiistattomat ansionsa.

  4. Apollinaire: Alcools

    Apollinaire on iki-ihanan viime vuosisadan alun modernismin kiistatta, selittelyittä suurin mestari.

  5. Austen, Jane: Ylpeys ja ennakkoluulo

    Siis samalla listalla Brontë ja Austen ja vielä Dickenskin? No joo, pitäisi kai rajoittaa – mutta toisaalta, viktoriaaninen romaani on minulle Se Juttu siinä kuin Taru Sormusten herrastakin: ei pidä taistella luontoaan vastaan.

  6. Baudelaire, Charles: Pahan kukkia

    Baudelaire oli ehkä vähän höntti ihminen, mutta kirjoitti upeasti. Ja ellei muuten, niin ainahan Pahan kukkia kannattaa lukea modernismin syntysävelinä.

  7. Belyi, Andrei: Peterburg

    1900-luvun kolmen ensimmäisen vuosikymmenen aikana, itse asiassa melkein pelkän 1920-luvun kuluessa, venäläinen kirjallisuus tuotti lukuisia kummallisia uudisromaaneja, jotka näppärästi transmorfoivat »klassisen», vain muutaman vuosikymmenen ikään varttuneen realistisen romaanin neuvostovaltaa juhlistavaan modernistiseen asuun; ja tuloksena oli tietenkin, että neuvostovalta söi parhaat lapsensa. Belyin Peterburg ei ehkä kokenut samaa kohtaloa kuin Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, muttei liiemmin myöhempää kirjallisuusbyrokratiaa innostanutkaan. Olisi ollut syytä ottaa opiksi.

  8. Bester, Alfred: Määränpäänä tähdet

    Tieteiskirjallisuuden liian glorifioimisen uhallakin Bester on tälle listalle saatava. Kirjoitettuaan kaksi kaikkien aikojen parasta sf-romaania 1950-luvulla kirjailija löi pillit pussiin ja katosi paremmille kirjoittamismaille; palattuaan hän ei enää koskaan saavuttanut alkuperäisen hektisen kuumeisen proosansa tasoa. Määränpäänä tähdet on hengästyttävä lukukokemus: kun hetkeksikin luulee nähneensä tarinan kaikki kortit, Bester lyö pöytään pari kourallista lisää.

  9. Blake, William: Taivaan ja helvetin avioliitto

    Jos Andrejevin kohdalla tuli jo mainituksi yliampuvuus, mitä ihmettä sitten sanottaisiin Blakestä?! Kaikkien käsi rintapielellä tulevaisuuteen tähyävien kirkasotsaisten fanaatikkojen esikuva kirjoitti (oikeassa mielentilassa oleville!) nautinnollista luettavaa.

  10. Boccaccio: Decamerone

    Jollei muuta, niin ainakin lukija osoittaa sivistyneisyytensä sisällyttäessään listalleen Decameronen? Ei aivan. Keskiaikaisessa kerronnassa on viehätyksensä vielä silloinkin, kun se jo on kääntynyt renessanssiksi. Decamerone on sitä paitsi hauska, mikä kirjan arvoa aina toki kohottaa – niin kylmäkiskoisesti kuin varsinaiseen humoristiseen kirjallisuuteen suhtaudunkin.

  11. Bradley, Marion Zimmer: Avalonin usvat

    Bradley on tasoltaan hyvin oikullinen kirjailija, joka huonoimmillaan kirjoittaa tyypillistä amerikkalaista naisfantasiaa – sentimentaalista, yhdentekevää, asenteiltaan pelkurimaisesti pehmoliberaalia ja pastellisävyistä –, mutta Avalonin usvat on tekijänsä upea taidonnäyte, joka palauttaa uskon posttolkienilaiseen amerikkalaiseen fantasiaan. Bradley onnistuu uudelleenkirjoittamaan kuningas Arthurin tarinat niin taitavasti, että lukijasta tuntuu, kuin hän viimeinkin saisi nähdä paljaan totuuden vuosisatojen peittely-yritysten ja ideologisen loanheiton takaa.

  12. Brontë, Emily: Humiseva harju

    Romanttisen sentimentalismin ja 1800-lukuisen naiskirjailijarealismin tyylipuhtain sulautuma. Jane Austen oli ehkä Emma Brontëa täysipainoisempi kirjailija, mutta minua jaksaa aina viehättää eksentriseksi kääntyvä lyyrinen proosa.

  13. Bulgakov, Mihail: Saatana saapuu Moskovaan

    Vaikka suomentaja onkin päättänyt kohottaa sensorin Bulgakovin romaanin toiseksi tekijäksi kursivoidessaan neuvostosensuurin hampaisiin jääneen tekstin, Saatana saapuu Moskovaan seisoisi kyllä ihan Bulgakovin kirjoittamanakin omilla jaloillaan. Läkähdyttävä eteneminen ei taltu edes veli venäläisen paksusta proosasta.

  14. Byron: Don Juan

    1800-luvun alkupuolen englantilainen romantiikka on suuria suosikkejani, etenkin Keats, mutta kannattaa muistaa myös Byron, jolla oli ainutlaatuinen tapa onnistua sulattamaan ylevä ja aleva, mahtipontinen ja humoristinen. Don Juan on hauska tarina, vaikka kertookin ajan romantikoille »suurista» asioista.

  15. Böll, Heinrich: Nainen ryhmäkuvassa

    Oma pitkäaikainen suosikkini. Tarkatkaapa, miten Böll huolellisesti luo realistisen kehyksensä vain saattaakseen sen sitten naurunalaiseksi; tavallaan hän vetää 1800-lukuisen realismin loogiseen päätepisteeseensä, jossa se on jo tuomittu muuttumaan joksikin aivan muuksi. – Alkusivujen proosan kömpelyys ei saa pelottaa lukijaa uskaltautumasta hieman edemmäs.

  16. Calvino, Italo: Kun talviyönä matkamies

    Calvino on vuosien takaa yksi suosikkikirjailijoistani. Taisin löytää hänet Ekholmin sf-referenssin kautta, vaikka Calvino onkin puhdasverinen »taidekirjailija», joka varmaankin olisi kammonnut tulla yhdistetyksi Philip K. Dickin tai Tolkienin tapaisiin »genrekirjailijoihin». Kun talviyönä matkamies ei ole esimerkillisintä Calvinoa (sitä etsivälle suosittelisin Halkaistua varakreiviä), mutta kunnianhimoinen yritys yhdistää kirjallinen, jopa kirjallisuustieteellinen aihelma elävään fantasiaan – vähän kuten Umberto Eco myöhemmin.

  17. Carr, John Dickson: Kolme ruumisarkkua

    Carr oli 1920-luvulla kukoistaneen arvoitusdekkarin mestari siinä kuin Agatha Christiekin, mutta erikoistui (ja lopulta jähmettyi) nimenomaan suljetun huoneen arvoituksiin, joista Kolme ruumisarkkua on ansiokkain. Carria ei pitäisi lukea kuten kirjallisuutta, vaan kuten dekkarikirjallisuutta, sillä ajoin humoristinen, toimiva proosakaan ei hänelle paljon kriittisiä pisteitä pelasta perinteisten kriteerien valossa tarkastellen.

  18. Carter, Angela: Maaginen lelukauppa

    Carterilla on novellistina taito muuttaa vanhat sadut ja myytit nykyaikaisiksi postfreudilaisen ajan kehityskertomuksiksi niin, etteivät alkuperäisteokset joudu häpeämään kumpaakaan olomuotoaan – samaahan yrittää Michel Tournierkin, joka kuitenkin yleensä säälittävästi epäonnistuu. Romaanissaan Maaginen lelukauppa Carter hyödyntää satuja ja myyttejä sekä niistä perittyä symboliikkaa peitellymmin, mutta ehkä vieläkin tehokkaammin.

  19. Carroll, Lewis: Liisan seikkailut ihmemaassa

    Yhtä kaikkien aikojen villeintä fantasiaa ei toki sovi unohtaa, kun parhaita kirjoja kokoaa.

  20. Catullus, Gaius Valerius: Kaikki runous / Laulujen kirja

    Lukeepa kumman suomennoksen tahansa, vakuuttuu ainakin Catulluksen runoilijanlahjoista. Kaikki runous -kokoelma on nykyaikainen, kaikki räävittömyydet poimiva ja niitä suurenteleva – Catulluksen »nykyaikaisimpia» puolia korostava –, Laulujen kirja taas perinteisempi, kieleltään neutraali. Missähän kulkee totuus?

  21. Chandler, Raymond: Syvä uni

    Chandler on kovaksikeitetyn dekkarin merkittävin nimi, vaikka Dashiell Hammettiakin kannattaa varsin moni. Hammett oli perinteisempi, juoneen ja dekkarin jännitteeseen luottava kirjailija, Chandler taas briljeerasi kirjallisuuden kaikkien aikojen parhaalla dialogilla. Kumpi oli suurempi uudistaja? – ja mitä merkitystä sillä on? Syvä uni on parhainta Chandleriä. Juoni poukkoilee levottomasti, tapahtumat tuntuvat seuraavan toisiaan sähköpupun hienovaraisuudella – mutta kielen ruoska paukkuu kuin Morriconen musiikki Leonen länkkäreissä.

  22. Chesterton, G. K.: Mies joka oli Torstaina

    Chesterton kuuluu monestakin syystä kirjailijasuosikkeihini. Ensinnäkin hänen proosansa on valloittavan yksinkertaista mutta kaikesta huolimatta tehokasta – Isä Brown -tarinoissa etenkin luontokuvaus yltyy joskus sellaiseen kerronnan kömpelyyteen ja kehnouteen, että puistattaa, mutta vastineeksi saa psykologisella (joskaan ei freudilaisella) tavalla rakennettuja, rakenteeltaan onttoja mutta ehdottoman totuudenmukaisia (sanan syvimmässä mielessä) rikostarinoita.

    Chesterton liittyy myös mielenkiintoisella tavalla siihen englantilaiseen konservatismin perinteeseen, joka muutama vuosikymmen myöhemmin, 1950-luvulla, loi kaikkien aikojen suurimman yksittäisen ihmisen kirjoittaman romaanin – J. R. R. Tolkienin Tarun Sormusten herrasta. Chestertonin pieni esseekokoelma What’s Wrong with the World? asiallisen kylmäpäisesti puolustaa kaikkia niitä arvoja, jotka modernistit olivat jo ehtineet heittää romukoppaan ja joita nykyaika palvoo. Vanhoillinen siis, mutta ehdottoman tervejärkisellä tavalla! – sillä What’s Wrong ottaa nykyajan ilmiöihin kantaa tavalla, jota yksikään rehellinen ihminen ei voi olla arvostamatta. Kysymyshän ei lopulta ole siitä kuka on »oikeassa», vaan ennen kaikkea siitä, kuka parhaiten välttää oikeassaolemisen harhan tuottaman itsetyytyväisyyden ja älyllisen laiskuuden.

    Entä Mies joka oli Torstaina? Se on Chestertonin tuotannossa hyvin mielenkiintoinen poikkeus, hyppy absurdismiin, jossa What’s Wrongin tapainen intellektuaalin tyytymättömyys oman viiteryhmänsä itsepetokseen purkautuu kirjallisesti ja symbolisesti mielikuvituksellisena seikkailuna. »Seikkailuna» nimenomaan – Chesterton oli onneksi epätavanomaisillaankin riittävän konservatiivi ollakseen hylkäämättä ihmistajunnalle luontaisinta ajattelun ja pohdinnan muotoa.

  23. Collins, Wilkie: The Woman in White

    Suomessa vähemmän tunnettu Collins oli Dickensin aikalainen ja ystävä. Romaaneissaan ja novelleissaan hän kuvaa 1800-luvun Englantia tavalla, joka saa minut aina inhonsekaisen vimman valtaan: mieskeskeinen sääty-yhteiskunta oli nostalgisesta maineestaan huolimatta yksi ihmiskunnan historian pahimpia pohjanoteerauksia.

  24. Dante Alighieri: Jumalainen näytelmä

    Dante, joka esiintyi myös Akateemisen kirjakaupan sadan parhaan listalla, ei maineensa puolesta kaivanne esittelyitä – vaikka enenevästi tuntuukin, että teoksena Jumalaiseen näytelmään tutustuu yhä harvempi lukija.

  25. Delany, Samuel R.: Babel-17

    Kielitieteilijä tapaa tieteiskirjallisuudesta löytää vain pettymyksiä. Kieli tuntuu olevan mutkaton asia – tai sitten liian vaikea käsiteltäväksikään: aina vain viestinnän ongelmat ohitetaan olankohautuksella tai maagis-romanttisilla universaalikääntimillä. Kunnes tuli Delany, loistava (tieteis)kirjailija muutenkin, joka kirjoitti pelin säännöt uusiksi.

  26. De Quincey, Thomas: Confessions of an English Opium Eater

    De Quincey on alaviitteiden, sulkuhuomautusten ja monipolvisten virkerakenteiden suurimpia mestareita. Confessions-kirjaa (joka on joko romaani tai sitten ei) ei todellakaan voi pitää muodoltaan kirjallisuuden mestariteoksena, mutta mutkitteleva, kaikkialle kerkeävä proosa tarjoaa kyllä ajattelun aihetta. Kannabisyhdistyksessä tätä luettaneen raamattuna (jos sikäläiset osaavat lukea).

  27. Dick, Philip K.: Hämärän vartija

    Dickin tällaiselle listalle pitää ehdottomasti sopia. Palkkionmetsästäjäksi suomennettu Do Androids Dream of Electric Sheep (jolle – joo joo täytyyhän tämäsanoa – elokuva Blade Runner pohjautuu) on ehkä ajatuksekkaampi ja ideologisella tasolla rikkaampi, mutta Hämärän vartija taitaa olla yksi niitä harvoja teoksia, jossa Dick teknisestikin ottaen pääsi kunniallisesti plussan puolelle: kovin usein tematiikan ja upotteisten ideoiden maailmanmestari unohti kirjoittaa juttunsa loppuun asti.

  28. Dickens, Charles: Bleak House

    Dickensiä luultavasti inhotaan täsmälleen samoista syistä kuin häneen ihastutaankin. Moraalisesti korkeaotsainen mutta älyllisesti vähempilahjainen sentimentissä uitettu ideologinen närkästys puree ainakin minuun, eikä päähenkilöiden epäoikeudenmukaiseen kärsimykseen voi olla eläytymättä. Kaiken kruunaa vahvasti karrikoitujen, eläviäkin ihmisiä elämänmakuisempien henkilöhahmojen runsaus; jo pelkästään heidän nimensä paukuttavat henkseleitä vielä lukukokemuksen jälkeisissä unissakin.

  29. Dostojevski, Fjodor: Rikos ja rangaistus

    Dostojevskin mielestäni parhaassa romaanissa projisoidaan venäläisen mystinen sielu Pietarin katukuvaan – ja paljon muuta.

  30. Doyle, Arthur Conan: Sherlock Holmes -tarinat

    Nykydekkarien lukijasta Holmes-tarinat ovat joskus aukkoisia, juoneltaan ajoin huteria tai mielenkiinnottomiakin, mutta niiden ainutlaatuista tunnelmaa ei ole semmin lähennellyt kuin listan alkupäästä löytyvä John Dickson Carr.

  31. Eco, Umberto: Ruusun nimi

    Ruusun nimestä on sitten julkaisunsa kirjoitettu paljon, mutta oleellisin lienee pikaisesti todettu: Eco on kirjoittanut hienon lukuromaanin, johon on onnistuneesti kyennyt piilottamaan lukuisia, kieroja ja hoksaavaista lukijaa hauskuuttavia kytköksiä (humanistisen) tieteen ja tutkimuksen puolelle. Lähinnä kai näiden kytkösten takia romaani tuntuu kelvanneen lukuromaaneja halveksuvalle 1900-luvun eliitillekin.

  32. Esterházy, Péter: Sydämen apuverbit

    Esterházy on ehkä vähän yllättävä valinta listalle, mutta Sydämen apuverbit on kiistatta hieno pieni kirja. Itse luen Esterházya kuin Böllin Naista ryhmäkuvassa, piilotettuna realismin kritiikkinä realistisen romaanin muodossa. Sydämen apuverbit on sävyltään synkkä, mutta lopultakin elämänmyönteinen.

  33. Frisch, Max: Homo Faber

    Frisch on itsellenikin tämän listan yllättäjiä: Homo Faber ei noin yleisesti ottaen todellakaan kuuluu niihin genreihin tai tyylisuuntiin, joita arvostaisin tai joista vapaaehtoisesti nauttisin. Frisch on kuitenkin kirjoittanut romaanistaan virkistävän ja tavallaan hauskankin. Aika paljon pelataan stereotyypeillä (elämänpakoinen miespuolinen teknisesti orientoitunut insinööri ja naispuolinen elämänhimoinen tytär), ja ehkä se parantaakin muutenkin kuivakkaan realistista romaania…

  34. Gibran, Kahlil: Profeetta

    Valitsemalla Gibranin parhaiden listalleni otan kenties riskin joutua hihhuleiden ja tööt-väen kirjoihin, mutta Profeetta on rauhallisessa saarnaavuudessaan riskinoton arvoinen.

  35. Goethe, Johann Wolfgang von: Nuoren Wertherin kärsimykset

    Kukaan joka ei ole kokenut tätä teosta nuorena ei tiedä, millaista on olla nuori.

  36. Gogol, Nikolai: Pietarilaisnovelleja

    Akateemisen kirjakaupan raati valitsi taannoin omalle sadan parhaan listalleen Gogolin Kuolleet sielut, joka on minusta pohjattoman tylsä. Pietarilaisnovellit sen sijaan ovat parempaa kafkaa mitä Kafka itse koskaan kirjoitti, ja tulevat tunnelmaltaan lähelle yhtä eniten arvostamaani romaania, Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta.

  37. Gorki, Maksim: Nuoruuteni yliopistot

    Gorki kirjoittaa pitkäveteisen työläästi kuten aito venäläinen, ja joka siitä tyylistä nautintonsa löytää, oppinee arvostamaan Gorkin proosan taidokkuutta »tietä pitkin vedettävänä peilinä».

  38. Grahame, Kenneth: Kaislikossa suhisee

    Lastenkirjallisuuden poisjäämistä tällaiselta listalta ei millään tekosyyllä voisi puolustaa, koska jokainen (nyky)lukija kuitenkin joutuu (ja saa!) lukijanuransa alkaa juuri »saduista ja tarinoista». Englantilainen fantasiaperinne on mielestäni lastenkirjallisuuden todellista aatelia, ja Kaislikossa suhisee suorastaan kuninkaallista verta.

  39. Haggard, H. Rider: She

    She on ehkä hitusen hölmö niin romaanina kuin puhtaana seikkailunakin, mutta Indiana Jones -sukupolvien pitäisi kyllä ymmärtää ja tunnistaa tällaisen quest’in lumous.

  40. Hamsun, Knut: Mysteerioita

    Flaubertin Rouva Bovarysta ja Hamsunin Mysteerioista alkaa yksi aikakausi: kuvaukset ihmisistä, jotka eivät pysty pitämään erillään elämää sen representaatiosta – jotka epätoivoisesti etsivät »oikeaa» ja »totta» ja aina vain joutuvat toteamaan esittävänsä toisten kirjoittamaa ja jo moneen kertaan näyteltyä näytelmää, jossa heidän osansa on pikemmin kriitikon (tai antiikin näytelmien kuoron) kuin edes sivuhenkilön.

    Mysteerioita on kuvaus minusta – mutta mutta, olisiko se sitä, ellen olisi toisena ylioppilasaineenani kirjoittanut siitä »kirjana, joka tuntuu kirjoitetun juuri minusta»? Elämän ironiaa.

  41. Hesse, Hermann: Lasihelmipeli

    Hessen unohtuminen Akateemisen kirjakaupan taannoiselta sadan parhaan listalta oli mielestäni hämmästyttävää, vaikka sitä voisikin puolustella teemoiltaan ja tyyliltäänkin ajoittain hyvin lähelle tulevan Thomas Mannin mukaanotolla. Hesse sortui joskus (Demianissa) kirjoittamaan inhottavaa näennäisradikaalia puutaheinääkin,, mutta Lasihelmipeli on symboliikkansa onnistuneisuudessa vuosisadan todellisia klassikoita.

  42. Hoffmann, E. T. A.: Paholaisen eliksiirit
  43. Homeros: Odysseia

    Kuulunee ehkä sarjaan, joka olisi ansiokkaampaa tällaisilta listoilta unohtaa – Gilgamešin, Raamatun, Koraanin ja muiden uskonnollisten fiktioiden tapaan –, mutta Odysseia on arvonsa länsimaisen kirjallisuuden kaanonin nestorina ansainnut.

  44. Hugo, Victor: Kurjat

    Minua luultavasti iän kaiken jää harmittamaan, etten heikosti ranskantaitoisena ole kyennyt lukemaan Hugon köyhälistöeeposta kokonaisuudessaan vaan olen joutunut tyytymään lyhennettyyn suomennokseen. (Sivumennen sanoen lyhentäminen olisi kiellettävä lailla tai EU:n direktiivillä.) Kurjat kulkee sujuvasti romantiikan ja realismin rajamailla, jalat kuitenkin tukevasti romantiikan puolella kuten pitääkin – täsmälleen kuten Dickensillä ja niin monilla muilla suurimmista suosikeistani. Tarinassa on pontta ja vetoa kuin Alexandre Dumas vanhemmalla parhaimmillaan, mutta proosa ei lakoa kasaan tarinan painosta vaan jaksaa viehättää omillaankin.

  45. Ibsen, Henrik: Peer Gynt

    Yhden tien pää. Tämän jälkeen tälle saralle ei enää jäänyt kynnettävää muille.

  46. Ishiguro, Kazuo: Pitkän päivän ilta

    ”Kultaisen aikakauden loppu” – tai jotakin sinnepäin.

  47. James, Henry: The Turn of the Screw

    James, jonka Naisen muotokuva on toistaiseksi pitkäveteisin lukemani kirja (tai ainakin hyvä kakkonen Boccaccion Fiammettan jälkeen), on mielestäni sittenkin parhaimmillaan tässä, tavallisesti psykologisoivasti ja 1800-luvunloppuiseen ryppyotsaiseen moraali-ilmapiiriin viittavaksi tulkitussa pikku kummitustarinassaan. Harva aaveiden ja kummitusten kansoittama juoni säilyttää tehonsa yhtä tehokkaana loppuun saakka kuin tämä.

  48. Jansson, Tove: Taikatalvi

    Jos Janssonin muumikirjoista haluaa valita yhden parhaaksi, se on epäilemättä juuri Taikatalvi, jossa onnistuneimmin yhdistyy varhaisten muumien (Pyrstötähden) lapsekas anarkistisuus myöhäisten muumien (kuten Muumipapan ja meren) haikeaan, salakavalaan ajatuksekkuuteen.

  49. Jefremov, Ivan: Andromedan tähtisumu

    Neuvostoaikaiseen propagandistiseen sävyyn kirjoitettu Andromeda ansaitsee paikkansa listalla mielestäni jo siksi, että se on ehkä onnistuneinta tietyn aikakauden tieteiskirjallisuutta, ja avoimimmin kaikista tuon kauden teoksista (maasta riippumatta) paljastaa koko sf-kehyksen ideologisuuden. Juuri tätä tekniikkauskoa ja sinisilmäistä kuuseenkurkotusta vastaan nousi 60-luvulla ns. uuden aallon sf.

  50. Jersild, P. C.: Jälkeen vedenpaisumuksen

    Lukemattomista (millä tarkoitan teosten määrään, en sitä, olenko tai onko joku ne lukenut) kirjoitetuista katastrofitarinoista, etenkin ja nimenomaisesti ydinsodan jälkeisen maailman kuvauksista, Jersildin on mielestäni onnistunein ja fatalistisesta pasifistisuudestaan huolimatta vähiten saarnaava.

  51. Joyce, James: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta

    Joyce on kirjailijoita, jotka toivoisin voivani pitää tällaisen listan ulkopuolella: kukapa haluaa julistautua pitävänsä kirjasta tai kirjailijasta, jonka riveissä ei juuri aukkoja ennestäänkään ole? Mutta Taiteilijan omakuva on viettelevän kevyt samalla kun sillä on petollista syvyyttä.

  52. Keats, John

  53. Kivi, Aleksis: Seitsemän veljestä

    En tiedä onko totta, etteivät nuorimmat suomalaiset enää pysty samastumaan Kiven veljeksiin eivätkä siksi löydä romaanista itselleen mitään. Vaikeana uskoa sitä pidän, sen verran syvässä suomalaisten lihassa ja veressä Seitsemän veljestä on. Siitä on Linnan Tuntemattoman ohella tullut enemmän kuin romaani – osa identiteettiä, osa yhteisön tajuntaa. Sen vuoksi kaikki eivät koskaan itse teosta tule lukeneeksikaan, mutta lukevat löytävät sen yhä uudelleen – ja aina yllättyvät, kuinka hyvä ja toimiva romaani myytin takaa löytyy.

  54. Le Guin, Ursula K.: Pimeyden vasen käsi

    Le Guiniltä voisi valita paljon muutakin tällaiselle listalle – Pimeyden vasen käsi on ehkä turvallisin ja siksi raukkamaisinkin valinta. Se on »hyvä romaani» kovin perinteisessä, yllättämättömässä mielessä.

  55. Leino, Eino: Helkavirsiä

    Helkavirret ei ehkä ole kiintoisinta, haastavinta Leinoa: kansallisromantiikka tuli hänelle kuitenkin päälle liimattuna, pikemmin ajan hengestä kuin kirjailijan omasta. Helkavirret edustaa kuitenkin jatko-osien aatelia. Se on kuin Seitsemän samuraita II niin, ettei lukijaa mitenkään jää harmittamaan tunne vanhojen juttujen kertaamisesta.

    Toinen puoli tarinaa on, että Helkavirret on itse asiassa jotakin ihan muuta kuin Kalevala. Se on Saksasta ostettu käytetty BMW ladon kätköistä löytyneen poljettavan ompelukoneen vaatteissa: Monty Pythonin sanoin, »something completely different»…

  56. Lem, Stanisław: Solaris

    Kuten monet (liian monet) parhaista tieteisromaaneista, Solaris on tieteiskirjallisuutta enää nimellisesti, ohuen kudelmaa peittävän kelmun verran. Se ei ole hyvä asia, päinvastoin, ja siksi on niin valitettavaa kerran toisensa jälkeen huomata päätyneensä valitsemaan listalleen juuri sellaisen teoksen.

    Solaris on paitsi älykäs, myös kaunis. Se on kuin Aleksei Tolstoin Aëlita – paitsi paremmin kirjoitettu –, avoimen häkeltynyt kuvaus ihmisistä lopullisen outouden edessä.

  57. Lermontov, Mihail: Demon
  58. Linna, Väinö: Tuntematon sotilas

    Roomassa roomalaisten tavoin: kun kokoaa kaanonia, on ajateltava kanonisesti. On uskottava menneiden sukupolvien triviaaleimpiin totuuksiin, mentävä avoimin sinisin silmin mukaan pakkoluettuihin, ulkoaopittuihin laiskanläksyihin. Jollei muuten, niin tällaisen historian kautta Tuntematon sotilas olisi lähtemätön osa jokaista suomalaista lukijaa.

  59. Majakovski, Vladimir: Pilvi housuissa

    Mitä puhuinkaan Ahmatovaa arvioidessani pippelin mittailusta? Majakovski roikottaa pikkusormenmittaista karvatonta teinipenistään kaiken kansan mittailtavana turuilla ja toreilla, pipo silmillä ja housunpersuusta roikkuen. Vitut mä näytän niille. Ja näytti kans.

  60. Malory, Thomas: Pyöreän pöydän ritarit
  61. Mann, Thomas: Kuolema Venetsiassa

    Kuolema Venetsiassa on patologisesti korahtelevien nostalgikkojen märkä uni, pitkä samean vetelä satu maailmasta, jossa ihmisillä on aikaa mittailla hiekkarantoja raukein luppasilmin, »pilvi housuissaan». Käyskennellä turistinähtävyyksien keskellä häkeltymättä hetkeksikään ohitse pyyhältävistä japanilaiskomppanioista. Minne katosi tämä maailma? Ja mikä ettei jo aiemmin?

  62. Mansfield, Katharine: Puutarhakutsut

    Pieni voi olla kaunista. Joskus hamassa nuoruudessani etsin kuumeisesti »suurta romaania», tajunnan räjäyttävää maailmanselitystä, kokemusta, joka kertaiskulla panisi lukijansa muuttamaan elämänsä, mielipiteensä, uskontonsa ja kätisyytensä; en tajunnut enkä huomannut, kuinka pienet kauniit asiat kulkivat koko ajan ohitseni minun niitä edes rekisteröimättä. Mansfieldin novellit ikuistavat juuri ne asiat, pyhittävät ne kaikessa arkisuudessaan – tai paremmin, kaikella arkisuudellaan.

  63. Maturin, Charles: Melmoth the Wanderer

    Jos joskus joku on onnistunut kirjoittamaan sekavan, muodottoman ja miltei sananmukaisesti rakenteeltaan hirviömäisen kirjan, niin Maturin. Melmoth on saavutus, joka varmasti muistetaan.

  64. Mishima, Yukio: Runaway Horses

    Mishimalla taisi olla päämääränäänkin kirjoittaa jokainen kirjansa hieman toisenlaiseksi kuin kaikki edelliset, joten joskus on vaikea nähdä koko hänen tuotantoaan yhdistävää punaista lankaa. Runaway Horses on romaani, jossa se selvimmin paljastuu. Omalla tavallaan dostojevskimainen, mittava ja kunnianhimoinen japanilaisen maailmankuvan murroksen kuvaus kääntyy lopulta kaikkea, myös teoksen ja sen tekijän omia ihanteita vastaan. Harvoin tavattu mutta usein mainostettu Bahtinin »polyfonia» on kuin tätä romaania varten luotu käsite.

  65. Molière: Tartuffe
  66. Montesquieu: Persialaisia kirjeitä

    Kirjeet voivat ajoin nykylukijasta tuntua lähinnä pitkästyttäviltä, mutta tarkatkaapa teoksen loppua, missä feministisen kapinan voi äkkiä havaita alkavan länsimaiden historiassa. äkkiarvaamatta ja kirjailijan itsensäkin yllättäen kautta teoksen kestoajan poljettu ja vaiettu nainen löytää oman äänensä…

  67. Moore, Alan & Lloyd, David: V niinkuin verikosto

    Jos tällaiselle listalle yhden graafisen romaanin haluaa valita, Mooren käsikirjoituksista ankarin, armottomin, peräänantamattomin ja julmin on V niinkuin verikosto. Se on paras tuntemani anarkismin puolustuspuheenvuoro. Se ei tyydy vain kertomaan ”oikeasti ihmiset eivät tarvitse johtajia”, vaan se silpoo koko fasistisen myytin pikkuriikkisiksi palasiksi ja tanssii saksanpolkkaa sen haudalla.

    Toisin kuin enemmän huomiota saaneessa Vartijat-tarinassaan Moore ei nyt piittaa niinkään yksilöiden kuin yhteiskuntien psykologiasta – vai pitäisikö sanoa ruumiinavauksesta? V niinkuin verikosto on runollisen kaunis ruumiinavauspöytäkirja, joka jatkaa suoraan siitä, mihin Hugo Prattin ja Milo Manaran yritykset ei-fasistisen supersankarisarjakuvan luomiseksi jättivät, ja nostaa tarinan vakavasti otettavan yhteiskunta-analyysin tasolle.

  68. Nwapa, Flora: Efuru
  69. Peake, Mervyn: Titus Groan

    Peaken merkillinen fantasiatrilogia, jonka kolmas, myöhäsyntyinen osa on jotakin aivan muuta kuin kaksi hulppeaa edeltäjäänsä, kuuluu luonnostaan parhaiden listalleni. Peake kirjoittaa fantasiaa, joka alati uhkaa kääntyä allegoriseksi mutta aina viime hetkellä väistää ja muuttuu muuksi. Tulos ei voi synnyttää samanlaista elävän elämän tuntua kuin Tolkienin puhdas matkakokemus, quest, mutta vaikuttaapa suunnilleen kuin omituisesti maustettu päihde.

  70. Petrarca, Francesco: Sonetteja Lauralle

    Periromanttinen mielenlaatuni ei malta olla penkomatta kirjallisuudenhistorian sonetteja, olivatpa Shakespearen homoeroottisia (niin niin, kirjoitti »iso S» sonetteja naisillekin) tai Petrarca heterosellaisia. Parhaimmat soneteista ansaitsivat klassikkomaineen yksinäänkin, kun taas huonoimmillaan Petrarcakin vähän toistaa itseään.

  71. Petronius Arbiter: Trimalkion pidot

    1900-luvulla on käynyt tavaksi haikailla fragmenttien perään, unelmoiden saavuttamattomista kokonaisuuksista. Petroniuksen Trimalkion pidot on, kuten tunnettua, osa suurempaa teosta, joka tiettävästi vielä keskiajalla tunnettiin kokonaisuudessaan. Tai sitten meille valehdellaan. Ehkä jokin tutkimus joskus paljastaa, että se on aina ollut tässä kaikki. Ja hyvähän se olisi niinkin.

  72. Platon: Gorgias

    Platon on yllättävän verevä kirjoittaja, kun häneen lähtee tutustumaan nimenomaan kirjoittajana eikä kaikkien filosofien ikuisena kantaisänä, sinä ikuisena ideana jonka pienimpienkin oivallusten marginaaleihin kaikki myöhemmin tulleet filosofit ovat joutuneet raapustelemaan.

  73. Prévost, abbé: Manon Lescaut

    Prévost’n Manon Lescaut kuuluu maailmankirjallisuuden pieniin klassikoihin, joita harvoin on tapana listata parhaiden kirjojen listoille. Mainittakoon kuitenkin tämän kerran, sillä Manon Lescaut on mainio esimerkki siitä murrosvaiheesta, joka lopulta synnytti suurimman nautinnonlähteeni, 1800-lukuisen romaanin.

  74. Puškin, Aleksandr: Jevgeni Onegin

    Oikeastaanhan Puškin oli parhaimmillaan runoilijana, mutta venäläiseen runoilijaan voi tarttua lähinnä kielen etu- ja takaperin osaava. Puškinilla on kuten Byronillakin (Don Juanissa) taito sovittaa yhteen ylevä ja aleva niin, ettei lopultakaan tiedä, kumpi on teoksessa vallitsevampi ja kumpaan kannattaa uskoa.

  75. Queneau, Raymond: Tyyliharjoituksia

    Kaikki Queneaun kaikki »tyylit» eivät nyt ihan tyylejä ole sanan varsinaisessa mielessä, ja jotkin tyyleistä ovat kieltämättä tökeröitä, mutta Tyyliharjoituksia on kuitenkin yksi kirjallisuudenhistorian hauskimpia luomuksia. Ei tällaista kokeilua voisi enää toistaakaan: kertaluontoisena ajatus vielä toimii, mutta toistettaessa alkaisi varmaan lukeminen ottaa koville.

  76. Saint-Exupéry, Antoine de: Pikku prinssi

    Pikku prinssi on muutakin kuin sievä satu: se on satu joka lopettaa kaikki sadut. Varsinainen kaikkien satujen äiti. Eikä tämä ole vain hyvällä sanottu: Pikku prinssin 1900-lukuisen kyyninen, jopa julma pohjavire tappaa tehokkaasti pienen lapsen (isommassakin ihmisessä piilevän), joka kirjaan tarttuu.

  77. Samjatin, Eugen (= Zamjatin, Jevgeni): Me

    Dystopia- eli antiutopiakirjallisuudessa on kolme suurta mestariteosta: Orwellin Vuonna 1984, jonka tuntevat kaikki, Huxleyn Uljas uusi maailma, jonka tuntevat monet, ja Samjatinin Me, jonka tunnettuus lienee melkoisesti pienempi. Olen vuosia kiistellyt erään tuttuni kanssa siitä, kumpi, Orwell vai Huxley, lopultakin kuvasi kammottavampaa yhteiskuntaa (itse olen aina kallistunut Orwellin puoleen, mutta kieltämättä Huxleyn pinnallinen viihdevaihteelle juuttunut maailma on tyly sekin); mutta Samjatinin proosassa on potkua, joka näiltä kahdelta puuttuu.

  78. Sartre, Jean-Paul: Suljetut ovet

    Sartre kuuluu kirjailijoihin, jotka ovat loppujen lopuksi tunnetumpia elämästään ja elämäntavoistaan kuin kirjallisuudestaan tai muusta tuotannostaan (toinen esimerkki on yksi suosikeistani, Oscar Wilde). Parhaimmillaan Sartre kirjoitti kuitenkin teoksia, jotka ihan tosissaan ansaitsevat klassikon maineen. Suljetut ovet on oma suosikkini, yksi parhaita Helvetin kuvauksia Danten ja C. S. Lewisin (Suuri avioero) ohella.

  79. Sayers, Dorothy L.: Juhlayö

    Haahuilin vuosia Sayersin ympärillä kykenemättä löytämään ainuttakaan syytä, miksi joku häntä dekkarin klassikkona viitsii pitää. Yhdentekevät, huonolla proosalla kirjoitetut Peter Wimsey -tarinat maistuivat puulta. Sitten löytyi Juhlayö, ja tajusin mistä tässä kaikessa olikaan kyse. Salaperäinen toinen kerrontataso avautui kuin ansaluukku jalkojen alla.

  80. Shakespeare, William: Sonnets

    Unohdinko Hamletin? En. Se on upea näytelmä eikä edes ainoa Shakespearen vietävän nerokkaista draamoista, mutta Sofokleen Kuningas Oidipus on ehkäpä vieläkin parempi. Siispä mainittakoon Sonetit, jottei Shakespeare unohtuisi, sillä nekin ovat tyrmäävän hienoja – siitäkin huolimatta etten ole ensimmäinen enkä ainoa joka tämän toteaa…

  81. Silverberg, Robert: Sailing to Byzantium

  82. Tieteiskirjallisuuden kirjalliset mestariteokset ovat niin harvassa, ettei ole mielestäni häpeä ylpeillä joka ainoasta – vallankin kun tieteiskirjallisuus on varhaisin rakkauteni kirjallisuudenlajeista.

  83. Smith, Cordwainer: Rediscovery of Man
  84. Sofokles: Kuningas Oidipus

    Olen kovasti yrittänyt olla pitämättä mm. Shakespearestä, jonka näytelmiä ylistää jokainen tollo. Sofokles kuuluu samaan kaartiin. Kuningas Oidipus on maailman paras näytelmä monien sellaistenkin mielestä, jotka eivät ole sitä milloinkaan lukeneet. Harmi vain että se on sitä ihan oikeastikin. Uskokaa pois.

  85. Solženitsyn, Aleksandr: Lokakuu 16

    Vai että Solženitsyniäkin tällä listalla. Juu-u. »Perinteinen» (muutaman vuosikymmenen perinteen synnyttänyt) venäläinen romaani ei suinkaan kuollut vuosisadan vaihteen myötä. Bulgakovin ja Blokin listalla edustama modernistinen linja on sekin lyönyt leimansa myöhempään venäläiseen proosaan, mutta »aidointa» ja »alkuperäisintä» on toki Solženitsynin realismi. Vai onko? Hänen hämmentävä, dokumentaristinen tekniikkansa muuntaa realisminkin joksikin ihan muuksi.

  86. Stendhal: Punainen ja musta

    1800-lukuisen romaanikirjallisuuden suurena ystävänä en tietenkään malta olla muistamatta teosta, joka ehkä parhaiten yhdistää romanttisen ja realistisen romaanikonseptin (toinen ehdokas tittelin haltijaksi voisi olla Emma Brontën Humiseva harju).

  87. Strugatski, Arkadi ja Boris: Stalker

    Strugatski-veljesten »parhaasta» romaanista voidaan kiistellä, mutta Stalker on mielestäni onnistunein. Ehkei romaani ole niin hyvin kuin Tarkovskin aiheesta tekemä elokuva, mutta kirja ja elokuva ovat joka tapauksessa sen verran etäällä toisistaan temaattisesti, että kummankin erillinen olemassaolo on puolustettavissa. Stalker lienee tieteiskirjallisuuden onnistunein vierauden kuvaus.

  88. Tanizaki, Junichiro: Avain

    Tanizakin ehkä tunnetuin (ja suomennetuista käsittääkseni lyhin, mikä lisäplussana mainittakoon) romaani on nerokkaan kyyninen. Lienee »näkökulmaromaaneista» onnistuneimpia: tapahtumia saadaan katsella kahdelta, toisistaan poikkeavalta näkökulmalta, mistä huomataan, kuinka suhteellinen »todellisuus» loppujen lopuksi on.

  89. Tasso, Torquato: Vapautettu Jerusalem

    Hetkinen… siis kuka Tasso? Vapautetusta Jerusalemista ei juurikaan ole pidetty melua, ja tämäntyyppisen kirjallisuuden suomennosvuodetkin ovat enää hentoinen muisto. Ritarirunoudesta pitäväkin saattaa hieman kakistella monipolvista kerrontaa, ja vaikkei Jerusalem ehkä parhaita aikakautensa tuotteita olekaan, tällä listalla se nimenomaan edustaa aikakauttaan ja tekee sen kohtuullisen kunniakkaasti.

  90. Tolkien, J. R. R.: Taru Sormusten herrasta

    Tolkien on 1900-luvun kirjallisuuden ehdottomasti suurimpia nimiä. Skandaalinkäryisesti hän ei sopinut Akateemisen kirjakaupan tuottamalla sadan parhaan listalle, mutta mahtuipa sentään taannoiselle Helsingin Sanomien lempiromaanien listalla peräti kolmanneksi (heti Sinuhen (!) ja Seitsemän veljeksen jälkeen parhaana ulkomaisena). Tätä teosta ei lueta, se pitää elää.

  91. Turgenev, Ivan: Isät ja lapset

    Turgenev kuuluu Puskinin ja Lermontovin ohella kieleltään länsimaistyylisimpiin kirjailijoihin ja lienee vielä näitäkin helpommin nykylukijankin lähestyttävissä. Vaikkei hän ehkä olekaan venäläisen kirjallisuuden suurimpia nimiä, on hänkin sen verran suuri, että yksi hänenkin teoksistaan on tällä listalla välttämätöntä mainita. Isät ja lapset on mainio »ideologinen» romaani hieman Dostojevskin parhaiden tyyliin, joskin tyyliltään nämä kaksi mestaria eroavatkin suuresti.

  92. Viita, Lauri: Betonimylläri

    Suomalaisessa runoudessa on ollut aallonpohjansa kuten aallonharjansakin. Eino Leino viimeisteli loppusoinnut siihen malliin, ettei muilla tuntunut olevan enää mitään tehtävää sillä saralla, mutta onneksi tuli Viita ja näytti, mistä kana pissii.

  93. Villon, François: Testamentti

    Dekadenttirunous ei suinkaan syntynyt vasta 1900-luvulla: Villon kuuluu muodon suurimpiin mestareihin. Unohtakaa Bukowski, tämä on paljon parempaa!

  94. Woolrich, Cornell: Aavenainen

    Vaikken lukeudukaan niihin, jotka pitävät Woolrichia 1900-luvun Poena, en myöskään hyväksy Julian Symonsin kertakaikkista tuomiota. OK, Woolrichin proosa »vinkuu kireästi» (kuten Symons totesi) – mutta juuri siinähän juuri on sen voima! Nimenomaan Aavenaisessa tuo inhottava, korviin koskeva vinkuna on painostavimmillaan, ihan teoksen alusta loppuun asti.

  95. Zola, Émile: Nana

    Naturalismin suurimman (ja ainoan?) mestarin Zolan ainakin Suomessa tunnetuin romaani ei nykypäivinä hätkähdytä enää ketään, ja niinpä lukijan on sitä helpompi tarkastella sitä perinteisenä »lukuromaanina», jollaiseksi se vallan mainiosti sopii. Muuten voi mm. kummastella, kuinka paljon vaatetta kykenee kantamaan kertojan sanastossa »alaston» Nana!