Seuraavat kymmenen kirjaa ovat tehneet minuun erityisen huonon vaikutuksen huolimatta siitä, että minulla on etukäteen ollut perusteita odottaa kirjalta paljon.
Kuten top-listoissani ylimalkaan, kirjat ovat tekijänimen mukaisessa aakkosellisessa, eivät huonommuusjärjestyksessä.
Boccaccion Decamerone löytyy sadan parhaan kirjan listaltani, mutta Fiammetta on kaikkien aikojen tylsimyksiä – ehkä tylsin kirja, jonka milloinkaan olen lukenut loppuun saakka.
Mikähän vaiva ihmisellä pitäisi olla, jotta Célinestä saisi irti muuta kuin tauotonta jaaritusta?
Ei sen näin vaikeaa pitäisi olla!
Kun kirjailija saa päähänsä ryhtyä kilpasille Raamatun, Koraanin ja muiden uskonkappaleiksi muodostuneiden kirjojen kanssa, hänen ei välttämättä käy huonosti – mutta sietäisi kyllä.
Onnittelen vilpittömästi elämää suuremmasta saavutuksesta kaikkia niitä, jotka ovat jaksaneet kahlata tämän patologisesti tylsän romaanin edes puoliväliin saakka!
Kuvittele koko päivän kestävä bussimatka paikasta A paikkaan B, jotka kumpikin ovat kaukana takapajulassa sijaitsevia tylsiä persläpiä, joissa et ikimaailmassa haluaisi viettää aikaasi kuin korkeintaan moottoritietä kiitävän bussin ohikulun verran. Kuvittele vielä, että bussimatka tapahtuu yömyöhällä, joten et näe bussin ikkunoista mitään – ja vaikka näkisitkin, se olisi Etelä-Pohjanmaan lakeuksien tapaisen totaalisen mielenkiinnottoman maiseman. Kaiken huipuksi sinulla ei ole bussissa muuta tekemistä kuin tuijottaa ikkunoista ulos niin kauan, että omien kasvojesi heijastuskin alkaa näyttää oudolta ja vieraalta.
Jos olet välttynyt kokemasta kaikkea tätä, mutta jostakin minulle käsittämättömästä syystä haluat, lue ihmeessä Keroaucin Matkalla. Se toistaa saman jonninjoutavan proosan muodossa.
Valmistus: Lirkuta ja lässytä paska siirapinmakeaksi, kuorruta se valkosuklaalla ja huurra lopuksi sokerilla. Kiedo vaaleanpunaiseen käärepaperiin. Tarjoa sydämenkuvalla varustetun kortin kera.
Vessan seiniltä voi lukea parempaa runoutta.
Voi Tolstoi-parkaa. Ilmeisesti hehkeän kauniin Aëlitan käytyä stalinistien hermoille oli tartuttava kynään ja kirjoitettava sosialistista realismia Suuren isänmaallisen sodan rintamalta politrukkien käyttöön. Näin syntyi novellikokoelma, jonka ensisijainen käyttökohde lienee vessapaperina.
Ikään kuin suomalaisen kirjallisuuden näkkileiväntuoksuisessa arkirealismissa ei olisi tarpeeksi, sama toistetaan kauas menneisyyteen sijoitettuna. Koska mikä tahansa lukijan mielenkiinnon hereilläpitävä elementti ”särkisi realismin”, Waltari pitäytyy tiukasti aina pitkäveteisimmässä mahdollisessa tavassa ilmaista asiansa.