Jokaisella tieteenalalla on suuret ja pienemmät gurunsa kuten myös paljon, paljon, paljon ahkeria työmuurahaisia, jotka vain unohtuvat aikojen saatossa. Sitten – ja se on tämän listan aihe – on sellaisia tutkijoita, joiden maine muistuttaa vilkkuvaloa: päälle, pois, päälle, pois… Mikä jollei muusta niin todistaa ainakin siitä, ettei näitä kannattaisi ikuna koskaan kuunaan päästää unohtumaan.
Meine Damen und Herren, saanko esitellä: kielitieteen viisi ”älkää unohtako näitä” -tutkijaa!
Hassu vanha heppu, joka ei kuulemma koskaan tajunnut, miksi kaikki pitäisi aina ottaa niin kauhean tosissaan. Useimmissa asioissa hän taisi olla paljon oikeammassa kuin ne (= chomskylaiset), jotka hänet ja koko hänen sukupolvensa tutkijat marginaaliin työnsivät, mutta ihanteista ja unelmista huolimatta tieteessä määrää sittenkin enemmän politiikka kuin aito tutkijanhenki.
Nyttemmin liki klassinen esimerkki siitä, kuinka pienessä maassa yksittäinen iso guru voi saada paljon pahaa aikaa työntämällä itseään paljon originellimman ajattelijan marginaaliin. E. N. Setälä samasti pitkään itsensä koko suomalaiseen kielitieteeseen, ja Penttilä – joka mm. ansiokkaasti olisi puolustanut fonetiikan asemaa kielitieteen osana – ajettiin ”sisäiseen maanpakoon” ensin Turun yliopiston kirjastoon, sitten Jyväskylän yliopistoon.
Dialogisen diskurssitutkimuksen unohdettu suuri nimi, jonka tuotantoa ei tunneta sen paremmin hänen synnyinmaassaan Bulgariassa kuin Italiassakaan, missä hän loi uransa – vain harvalukuisten kielitieteen historioitsijoiden joukossa pienessä Suomessa. Pulmatovin venäjäksi julkaistu väitöskirja О диалогилческой речи (1954), josta valitettavasti ei käännöksiä ole saatu vieläkään aikaiseksi, olisi edelleenkin mitä suositeltavinta lukemista kaikille keskustelun parissa tutkimusta tekeville.
Ihminen voi olla oikeassa väärässä asiassa, väärässä oikeassa asiassa tai ylipäätään vain oikeassa vaikka olisikin väärässä.
On aina hemmetin iso harmi, kun joku oikeasti rupeaa ajattelemaan muttei koskaan tahdo saada sanoja paperille.