TV-tunnarit ovat mielestäni turhaan väheksytty taidemuoto – tai ainakin taidemuoto, josta puhutaan liian vähän. Tällä 20 parhaan tunnarin hyvin subjektiivisella listallani yritän nostattaa henkeä TV-tunnarien puolesta.
Koska YouTuben sisältö jatkuvasti elää (ja Google muuttaa toistuvasti sääntöjään lennossa), osa videoista saattaa toimia vain hyväksymällä siirtymisen YouTubeen.
Poikavuosieni suurimman avaruussarjan tunnarit tuovat lapsuusajat mieleen. Ensimmäisen kauden rautalankaa joku on moittinut pikemmin länkkäriin kuin tieteissarjaan viittavaksi – mutta se kertoo vain, kuinka taajaan Hyviä, pahoja ja rumia on TV:ssä kierrätetty! Minulla menevät yhä kylmät väreet pitkin selkärankaa, kun musiikin myötä näen sieluni silmin kiertoradalta karkaavan kuun.
Toiseen esityskauteensa Alfa haki puhtia amerikkalaistumalla. Ensimmäisen kauden englantilaisvoittoinen hidas pohdiskelevuus tuntuukin kieltämättä nykyisin kuivakkaalta jopa laisestani akateemisen ammatin edustajasta. Paljon menetettiin, mutta: uusikin tunnari oli hieno. Sävel jyskyy eteenpäin kuin juna, ja alkufilkan leikkaus seurasi parhaaseen jenkkitapaan sirosti mukana.
Sekopäisen 1960-luvun yksi sekopäisimmistä sarjoista sai sekopäisen tunnarin.
Takavuosien pöhköjännäri ansaitsee maineenmuistelun, jonka se taannoisen elokuvasarjan tuomana sai: sen tunnarikin oli parasta 70-lukua.
P. D. Jamesin komentaja Dalglieshista tehdyillä brittiläisillä TV-sarjoilla ei ole yhteistä otsikkoa mutta niillä on yhteinen, toistuva tunnusmusiikki, joka ehdottomasti kuuluu tähän joukkoon.
1980-luvulla, ennen AIDSin keksimistä, tehtiin vikkeläliikkeinen nuorisosarja, jota en ollenkaan häpeä minäkin aikoinani katselleeni. Sille sopivan vauhdikas tunnari, jonka keskeyttää opettavainen spiikki.
Englantilaiset osaavat tehdä hienoja, ikimuistoisia TV-sarjoja ja niille upeita tunnareita. Paljosta on paha valita parhaita päältä, mutta Hercule Poirot ansaitsee kyllä sijan millä tahansa listalla. Tunnari tavoittaa täydellisesti sarjan sisäisen ajan, 1920-luvun, tunnelman, kuten myös tunnarin taustalla pyörivä futuristinen grafiikka (jota geometrisuudessaan Poirot’kin varmaan olisi arvostanut).
Tälle kaikkien aikojen parhaalle TV-sarjalle on kunniaksi, että myös sen tunnarissa on sitä jotakin. Nimensä mukaisesti perinteitä kunnioittava (ja tallenteena kuin pisteenä i:n päälle särisevä) blues liukui rasvatusti kuvassa eestaas suihkivien enemmän tai vähemmän kolhuisten poliisiautojen taustalla, ja katsoja tiesi mitä sai. Tästä ei TV-viihde ole voinut tulla kuin alaspäin.
Lapsenmielisesti ensin vain Ihmemieheksi suomennettua sarjaa alettiin Suomen televisiossa esittää ensimmäisen kerran ollessani lukiossa, jolloin sarja vaikutti minusta esipuberteettiselta ja ajastaan jälkeen jääneeltä. Vasta vuosikymmentä myöhemmän uusintakierroksen aikaan opin antamaan arvoa niin sarjan onnistuneisuudelle nuorisojännärinä kuin sen teemasävelelle yhtenä kaikkien aikojen vauhdikkaimmista ja onnistuneimmista TV-tunnareista. Mutta: Macgyverin ensimmäiset jaksot olivat todella paljon huonompia, kuin mitä myöhemmin seurasi.
Morse jakanee edelleen vahvasti mielipiteitä. Jotkut pitivät sarjaa kuulemma kuivakkaana, mutta jo kaksi sille tehtyä jatkosarjaa (Lewis ja Nuori Morse) todistanevat toista. Ennenaikaisesti kuolleen John Thaw’n jämäkästi tähdittämässä Morsen hahmossa oli juuri sopiva sekoitus vanhaa poikamiesjöröä ja täysveristä akateemisen Oxfordin pirullisuutta.
Sarjan tunnaria oli alkuun vaikea yhdistää mielessään sarjan teemaan – sävelmä on toki mieleenpainuva muttei ihan heti sopinut kuvaan Morsesta. Eikä ihme: Aamulehdestä aikoinaan poimimani tiedon mukaan sävellystä rakennettiin Morsen aakkosten pohjalta!
Kovaa peliä Bostonissa taisi aikanaan vaikuttaa paremmaltakin sarjalta kuin lopulta oli, mutta ainakin sillä oli yksi kaikkien aikojen parhaista TV-tunnareista: aavistus film noirea ja pisara oppinutta surumielisyyttä; se istui myös hyvin sarjan päähenkilöön, kirjasivistyneeseen entiseen nyrkkeilijään, joka aina muistaa korostaa nimensä (Spenser) kirjoitettavan kahdella s:llä kuten ”sen runoilijankin”.
Tämä on sarja, jota en itse ole koskaan seurannut minään versiona, mutta tunnari on toki tuttu ja kuuluu ehdottomasti tälle listalle.
Kun englantilaiset TV-sarjatuottajat tekevät epookkia, he tekevät sen asenteella. Niin ”silloin” kuin ”nyt”. Kaikki viilataan täsmälleen muottiin, hyvä kun kuvissa vilahtaa ruuviakaan, joka ei olisi juuri oikealla aikakaudella ja oikeista raaka-aineista tehty. Loistavia näyttelijöitä brittien ei tarvitse edes hakea – ilmeisesti Shakespearen kotimaassa näyttelijäntyö on niin arvossaan, että joka ainoaan sarjaan riittää toinen toistaan pätevämpiä kasvoja, kuten tässä jo pariinkin otteeseen uusitussa, jo klassikoksi nousseessa sarjassa unohtumaton kaksikko – pätevän viileä Jeremy Irons ja suloisen dekadentti Anthony Andrews.
Eikä TV-sarjan tekeminen briteiltä vielä siihen lopu. Kermakakku koristellaan tunnarilla, joka melkein järjestään on sitä tasoa, että sija tällaisella listalla on heti hakusessa. Ja kun tärppää, tärppää todemman teolla. Menneen maailman tunnari iskee suoneen useammalla kuin yhdellä tapaa: sopii sarjaan, mutta menisi nikottelematta alas sinänsäkin.
Sarjaksi, jota tähditti itseensätyytyväisin ja omahyväisin näyttelijäkaksikko, jonka jo itsessään egotistinen kansakunta kuunaan on TV:hen löytänyt, on tekijistölleen kunniaksi todeta edes tunnarin olevan mitä pitääkin. Ihannemittaan (liki tasan minuuttiin) toteutettu Floridan makuinen sävelmä istui kuin kihtinen gorilla alkufilkan pomppivien maitorauhasten ja tyrskyissä keinuvien moottoriveneiden päälle.
Millennium muistettaneen lähinnä tekijänsä epäonnistuneena yrityksenä toistaa Salaisten kansioiden menestys. Lopputulos todistaa, että onnistuessaankaan amerikkalaiset TV-sarjatuottajat eivät tiedä, miksi onnistuivat: eipä pystytty koskaan uusimaan Hill Street Bluesinkaan menestysreseptiä. Tunnari on kuitenkin komea vuosituhannenvaihteisessa mystiikassaan.
Tämän olin jo lapsuusvuosiltani melkein ehtinyt unohtaa, ennen kuin kaikkitietävä, kaiken muistava internet sen pelasti lopullisesti hautautumasta muistin pimeimpien soppien uumeniin. Moni muistaa sarjasta parhaiten kapteeni Nemoa esittäneen Omar Sharifin, minä tämän tunnarin. Monikansallista eurooppalaista tuotantoa ollut sarja itsessään ei ollut kummoinen eikä uusia esityskertoja liene odotettavissa.
Koska tarvitsin listalle tilaa muillekin hyville tunnareille, uhkana oli, että eri Star Trek -sarjojen tunnareita olisi vähennettävä, jotta pysyttäisiin listalla 20:n mitassa. Huijaan niputtamalla eri Star Trek -sarjojen tunnarit yhteen. Kaikki ansaitsevat oman sijansa auringossa – paitsi Star Trek: Enterprise. Sekin oli hyvä sarja, mutta sen tunnari mädätköön synkimmässä helkutissa.
Päästyäni näkemään alkuperäistä Star Trekiä (”TOS” eli The Original Series) vasta lukioikäisenä, en osaa kuvitellakaan, miltä olisi tuntunut kuulla tunnarin myöhemmässä versiossa kiekuvaa naisääntä ”aidoissa” alkuperäisissä olosuhteissa. Myöhäisherännäisestä ihmisäänelle rakennettu sävelmä vaikuttaa vähän hassulta.
Olen joskus lukenut seitistä pitkän vertailun siitä, mitkä kaikki tekijät yhdistävät Star Trek – The Next Generationia ja Lemmenlaivaa: yksi tekijöistä oli ”imelä tunnari”. No, imelä ja imelä… alkuperäisen Star Trek -tunnarin pohjalta kehitelty avaruudessa suihkiva melodia ei saavuta originaalin oopperamaista loistoa, mutta toimii lajissaan varsin mainiosti – paha vain, että kuten koko sarjaa, tunnariakin keinomakeutettiin rahtunen liikaa.
Paras Star Trek -tunnari oli Deep Space 9:ssä. Alkufilkkakin oli aluksi paras, kunnes sitä päätettiin ”elävöittää” ahtamalla joka ainoaan kuvaan vähintään yksi ruudun poikki lipuva avaruusalus tai muuta tapahtumaa. Alkuperäisen idean nerokkuutta ei tajuttu: scififanfaarien ikuiseen toistoon perustuva melodia sopi arvoituksellisen hyvin kiertämään ikuista rataansa monoliittisen, kolhon avaruusaseman ympäri.
Suomalaisten TV-asemien kiusaama Star Trek -sarja oli myös Voyager, joka jenkeissä sai kuulemma kiitosta juuri tunnaristaan. Miksi juuri tämä sarja, en tiedä: DS9:n tunnari on kuitenkin rutkasti kunnianhimoisempi.
(Erityisesti kannattaa huomata, että vaikka Star Trek -sarjoja on vielä yksi, Enterprise, ja vaikka se on aivan loistava sarja, sen tunnari ei kuulu tähän joukkoon. Se oli lajissaan käsittämätön pohjanoteeraus, todella sanan varsinaisessa mielessä imelä viisu.)
Alkuperäinen, vuoden 1978 Galactica (jonka suomennosepiteetti ”taisteluplaneetta” kuulunee kaikkien aikojen käännöshörhöilyihin) oli kuuma sana minua rippusen nuoremmassa ikäluokassa ammoisella 1980-luvulla. Ei sillä, jos meuhkaavasta avaruusoopperasta pitää – ja kukapa ei?! –, Galactica oli sitä itseään. Avaruusoopperalle on vain kunniaksi, että sen tunnaria soittaa vähintään yksi täysikokoinen sinfoniaorkesteri. Tunnariin kuuluneessa, kaikkia järjen lakeja kunnioittamattomassa alkuspiikissäkin on sitä jotakin.
Sarjasta myöhemmin tehty uusi versio oli alkuperäistä kaikissa muissa suhteissa eksponentiaalisesti parempi, mutta tunnari jäi kaikessa mystisyydessäänkin sittenkin hitusen jälkeen. Alkuperäisen sarjan tunnaria myös uusiokäytettiin uudessa sarjassa parissa kohtaa.
Jokainen 1970-luvulla lapsuutensa elänyt muistanee, millainen supersarja oli Tsaarin kuriiri ja millaisen vaikutuksen teki Vladimir Cosman myös Nadja-hittinä elämään jäänyt musiikki. Vanhan sielu kyyneltyy.
Yritykset kertaheitolla panna uusiksi koko TV-sarjakartta onnistuvat harvoin, eikä viime kädessä siinä onnistunut Twin Peakskään, vaikka komea sarja olikin. Angelo Badalamentin tunnarille kuitenkin sijoittuu TV-sarjatunnarien kärkilistoilla korkealle. Pieni miinus vetäistäköön kympin perään tunnarin kohtuuttomasta 2:41 kestosta – vastaavaan mittaan esimerkiksi Beatles sai mahtumaan valtaosan hiteistään!
Suomenkielisen käännösnimensä sarja lienee saanut vain siksi, että toista sarjan päähenkilöistä esitti aiemmin Pyhimystä tähdittänyt Roger Moore. Sarjasta tosin viis, niin TV-historiaan kuin eittämättä kuuluukin, sillä tämä on tunnarien tunnari, kaikkien tunnarien äiti. Tässä on kaikkea, menoa, surua, veijareita ja pyhimyksiäkin.